Olen siis 25-vuotias nainen Espoosta. Elelen tällä hetkellä parisuhteessa kolmatta vuotta. Välillä kivikkoisella tiellä jossa sattuu olemaan ruusuja välillä. Mieheni on himourheilija ja minä lähinnä kulutan sohvaa enkä kaloreita.

Työskentelen kahviossa esimiehenä, ja voin sanoa että viihdyn työssäni. Tietenkin on niitä päiviä jolloin tekisi mieli karjua vaan, mutta jotenkin olen aikuistuessa löytänyt sen sisäisen asiakaspalvelijani. Opsikelen työlomassa oppisopimuksella myös erikoisammattitutkintoa. Katsotaan mihin minusta tulevaisuudessa on :)

Isäni sairastui helmikuussa vakavaan aivoverenvuotoon, ja elämä on ollut sen jälkeen melkoista vuoristorataa. Isällä on oikea puoli kehosta halvaantunut ja puhe kyky on ollut opeteltava uudelleen. Karu herätys siihen että kuinka tärkeää on omat vanhemmat. Tällä hetkellä menemme jo hyvää suuntaan oikean käden kuntoutuksen kanssa, mutta matka on vielä pitkä. Toivon syvästi että pohjalla on käyty jo niin monesti että nyt mennään vaan ylöspäin.

Kamppailen painoni kanssa, kuten varmaan 90% suomalaisista naisista. Paino on ollut nousukiitoinen 15-vuotiaasta asti kun pääsin kokkikouluun. Urheilu ei ole koskaan kuulunut elämääni, vaan se on ollut satunnaista pakkopullaa.Olen aina tarvinnut liikkumiseen Tällä hetkellä mittari näyttää 92kg ja se on aivan liikaa 174cm naiselle. Isän sairastumisen myötä tajusin, että tähän on tultava loppu tai sama sairaus odottaa minua tulevaisuudessa. Korkeat verenpaineet kun tulevat molemmilta vanhemmilta.

Mutta nyt se alkaa - oman elämän saaminen kuntoon. En halua asettaa itselleni mitään mahdottomia tavotteita. Tärkeintä olisi että saisin elää elämäni terveenä ja sitä elämää olisi vielä monta kymmentä vuotta jäljellä. Saisin myös urheilun elämääni muuna kuin pakkopullana.

Blogi ei tule olemaan pelkkää urheilua ja ruokamäärien tarkkailua. Vaan ponnisteluja paremman ja positiivisen elämän saamisessa.

-Ninnura